Suomen Muinaismuistoyhdistys ja taidehistorialliset tutkimusretket
Suomen Muinaismuistoyhdistys
Suomen Muinaismuisto-Yhtiö (nyk. Suomen Muinaismuistoyhdistys ry) perustettiin 1.10.1870 ajamaan muinaismuistojen suojelua ja edistämään menneisyyden aineellisten ja aineettomien jälkien tutkimusta. Tavoitteena oli herättää koko kansan kiinnostus muinaisuuteensa, ja toimintaan voivat alusta asti osallistua (periaatteessa) kaikki kansalaiset sukupuoleen ja yhteiskuntaluokkaan katsomatta.
Yhdistyksen perustaminen liittyy 1800-luvun kuluessa kaikkialla Euroopassa voimistuneisiin historiatietoisuuteen ja kansallisuusaatteeseen, joiden ajamina perustettiin antikvaarisia yhdistyksiä varjelemaan kansallisia muistomerkkejä. Vaikka Suomen suuriruhtinaskunnassa Ruotsin vallan ajalta periytyvä lainsäädäntö suojeli muinaisjäännöksiä, ei sen toteutumista valvovaa hallintoa ollut. Sysäyksen yhdistyksen perustamiselle antoi huoli keskiaikaisten linnojen ja kivikirkkojen raunioitumisesta. Esi-isien toiminnan jälkien tutkiminen ja suojelu nähtiin kansallisena velvollisuutena, ja se limittyi sekä kristillisiin ajatuksiin vanhempien kunnioituksesta että pyrkimyksiin rakentaa kansakunnan tulevaisuutta. Muinaismuisto-käsitteellä ei kuitenkaan viitattu vain aineelliseen kulttuuriperintöön, vaan keskiaikaisten kirkkojen esineistön ja arkeologisten löytöjen rinnalla sen alle mahtuivat myös leikit, vanhat tarinat, historiallinen esineistö ja sukukansojen pariin tehdyt retket. Nykyään yhdistys edistää arkeologian, kansatieteen ja taidehistorian alojen tutkimusta, jotka pelin kuvaamana aikana olivat Suomessa vasta muotoutumassa.
Aloitteen yhdistyksen perustamisesta teki J. R. Aspelinin ja Emil Nervanderin ystäväpiiri, johon kuuluivat myös muun muassa K. A. Castrén, Oskar Hartman ja Oskar af Heurlin. Yhdistyksen perustajajäsenet olivat kaikki alle 30-vuotiaita, joten puheenjohtajaksi ja arvovaltaa tuomaan kutsuttiin Zacharias Topelius, joka vuodesta 1863 oli toiminut Suomen, Venäjän ja Pohjoismaiden historian professorina Keisarillisessa Aleksanterin Yliopistossa. Häntä seurasivat puheenjohtajina W. Lagus, K. E. F. Ignatius ja pelin tapahtumahetkellä viimeisimpänä J. R. Aspelin vuodesta 1885 lähtien. Muita yhdistyksen toimihenkilöitä 1891 olivat varapuheenjohtaja Eliel Aspelin sekä sihteeri Hj. Appelgren.
Parinkymmenen ensimmäisen toimintavuotensa aikana yhdistys vaikutti oleellisesti lainsäädännön ja hallinnon kehittämiseen. Asetus muinaisaikaisten muistomerkkien rauhoittamisesta ja suojelemisesta annettiin keväällä 1883. Seuraavana vuonna perustettiin Muinaistieteellinen toimikunta (alkuperäiseltä nimeltään Arkeologiska kommissionen – arkeologinen toimisto, nyk. Museovirasto), ja 1885 perustettiin valtionarkeologin virka, johon valittiin J. R. Aspelin. Lainsäädännön ja hallinnon kehittämisen ohella yhdistys otti alkuvuosinaan aktiivisesti kantaa suojelu- ja restaurointikysymyksiin sekä organisoi menneisyyden aineellisia ja aineettomia jälkiä koskevan tiedon keruuta muun muassa taidehistoriallisilla tutkimusretkillään.
Armas Lindgren, Saloisten kirkon interiööri, 1896, Suomen Muinaismuistoyhdistyksen arkisto, Museovirasto.
Taidehistorialliset tutkimusmatkat 1871–1902
Suomen Muinaismuistoyhdistys järjesti 1871–1902 kahdeksan taidehistoriallista tutkimusmatkaa eri puolille Suomea. Tavoitteena oli kartoittaa ja dokumentoida taidehistoriallisesti kiinnostavia rakennuksia ja esineitä sekä kerätä tietoa Suomen taiteen varhaisvaiheista. Retkillä tutkittiin erityisesti kirkkojen esineitä, arkkitehtuuria ja seinämaalauksia, mutta ohjelmaan mahtui myös maallisia arkkitehtuurikohteita kuten kartanoita ja raatihuoneita. Kohteita dokumentoitiin piirtäen, vesivärein ja sanallisesti sekä myöhemmillä retkillä myös valokuvaamalla.
Ensimmäinen tutkimusmatka 1871 suuntautui Turun seudulle ja Ahvenanmaalle, ja seuraava retki jatkoi Länsirannikkoa pohjoiseen. Näitä seurasi yli vuosikymmenen tauon jälkeen kolme tutkimusmatkaa Uudellemaalle ja Hämeeseen sekä kaksi retkeä Pohjanmaalle, Kainuuseen ja Pohjois-Savoon. Kahdeksannella retkellä 1902 palattiin Varsinais-Suomen maisemiin. Osallistujamäärältään ensimmäinen kymmenen hengen vahvuinen retkikunta oli kaikkein suurin, ja myöhemmin osallistujia oli yleensä neljästä kuuteen. Tutkimusretkien järjestämisessä aloitteentekijänä oli yleensä Emil Nervander, joka myös johti useimpia retkikuntia. Tutkijoiden lisäksi mukana oli taiteilijoita ja arkkitehtejä, muun muassa Albert Edelfelt, Gunnar Berdtson, Armas Lindgren.
Toteutuneiden tutkimusmatkojen lisäksi retkiä suunniteltiin myös vuosille 1887, 1891 ja 1903. Larpissa herätämme fiktion keinoin henkiin yhden näistä varojen puutteen vuoksi toteutumattomista hankkeista ja kuvittelemme, mitä vuoden 1891 tutkimusmatkalla olisi voinut tapahtua. Tutkimusretkikuntamme jäsenet ja paikalliset asukkaat ovat kaikki fiktiivisiä. Fiktion tapahtumapaikaksi on valittu Karuna, koska ensimmäisellä ja kahdeksannella retkellä tutkittu Karunan kirkko on sittemmin siirretty Seurasaaren ulkomuseoon ja näkyy pelipaikalle.
Suomen Muinaismuistoyhdistyksen VIII taidehistoriallinen retkikunta, Pyhämaan vanha kirkko, seinien kuvaohjelmaa kopioidaan, 1902. Suomen Muinaismuistoyhdistyksen arkisto, Museovirasto.
Elämää Suomen suuriruhtinaanmaassa vuonna 1891
Menneisyyden jälkien Karuna
Sauvossa sijaitseva Karunan kylä edustaa Menneisyyden jäljet -larpissa melko tyypillistä varsinaissuomalaista kylää yhdeksännentoista vuosisadan lopussa. Yhtymäkohdat todelliseen Karunaan ovat hyvin rajallisia, eikä kylän maantiedekään vastaa todellisuutta. Samoin kuin henkilöiden, myös tapahtumapaikkojen kanssa on otettu vapauksia, jotta ne istuvat paremmin pelipaikan miljööseen. Karunan kylän ulkopuolinen maailma on kuitenkin sellainen kuin se aikakaudesta kertovissa lähteissä kuvataan.
Karunan kappeliseurakunta kuului pitkään Sauvon kirkkopitäjän, jota hallitsee tutkimusretkikuntaa suuresti kiinnostanut keskiaikainen kivikirkko. Pari vuosikymmentä sitten Sauvosta itsenäistyneen Karunan oma puukirkko puolestaan periytyy 1680-luvulta. Kirkko on korjauksen tarpeessa ja käynyt seurakuntaelämälle sen verran ahtaaksi, että viime aikoina on jopa puhuttu kokonaan uuden kirkon rakentamisesta. Jo vuonna 1871 ensimmäinen taidehistoriallinen tutkimusretkikunta dokumentoi molempien kirkkojen arkkitehtuuria. Nyt halutaan kuitenkin dokumentoida tarkemmin kirkon esineistöä ja detaljeja. Samalla oli myös hyvä tilaisuus poiketa tervehtimässä Karunan kirkkoherrana toimivaa Gabriel Lithoviusta joka on monen tutkimusretkikunnan jäsenen vanha tuttava.
Karunan pappila sijaitsee lyhyen kävelymatkan päässä kirkolta, ja on vanhana kappalaisen virkatalona muita lähiseudun pappiloita selvästi vaatimattomampi. Aivan kirkon vieressä kohoaa siihen kuuluva vanha torppa, joka aikoinaan kuulunut läheisen Karunan kartanon alaisuuteen ja on rakennuskannaltaan hyvin vanha. Lisäksi torpan vuokrasopimukseen on viimeiset muutaman vuosikymmentä kuulunut myös kirkonvartijan tehtävistä huolehtiminen, joten väellä on myös huomattava määrä perimätietoa kirkon asioista, muiden kiinnostavien tietojensa ohella.
Muu ympäröivä yhteisö kartanoineen, maatiloineen ja torppineen on myös luonnollisesti olemassa, vaikka ei pelissä esiinnykään. Karunan alueella asui 1800-luvun lopussa noin 1600 asukasta, ja suuri osa näistä on paikallisille jollakin tapaa tuttuja.
Ote Karunan ympäristöstä vuoden 1855 Gustaf Adolf Kalmbergin laatiman kartaston kartasta. Kalmbergin kartasto – Indeksi R VIII : List 12 (Kartta). http://urn.fi/URN:NBN:fi:jyu-2007862
Henkinen kulttuuri
Maaseudun yhteiskuntaa pidetään usein hyvin staattisena ja korkeintaan hyvin hitaasti uusia asioita vastaanottavana. Vaikka tämä käsitys on yksinkertaistus, varsinkin henkisen kulttuurin osalta siinä on totuuden siemen. Erityisesti vanhat tavat kuolevat hyvin hitaasti, ja niiden noudattamista jatketaan pitkään sen jälkeen, kun ymmärrys tavan alkuperäisestä merkityksestä on jo hämärtynyt.
Niinpä pelin aikaan niin Karunassa kuin muuallakin maaseudulla – vielä korostetummin toki mitä kauemmas koilliseen mentiin – oli ihmisten maailmankuvassa jälkiä niin katolisesta kuin sitä edeltäneestäkin kulttuurikerroksesta. Tätä jatkuvuutta ja hidasta maailmankuvan muutosta on pelin kontekstissa entisestään korostettu, ja fiktion turvin on mukaan otettu mahdollisesti jo hyvän aikaa sitten Varsinais-Suomesta kadonneita yksityiskohtia.
Käytännössä luterilaisen kristinuskon ja katolisella ajalla ulkoisesti muuttuneen kansanuskon verrattain ristiriidaton rinnakkaiselo muodostaakin karunalaisten talonpoikien maailmankuvan ytimen. Säätyläistön ja luonnollisesti pappilan väen keskuudessa tilanne on toinen, ja ainakin ulkoisesti puhdasoppisuuden aika on tehnyt tehtävänsä.
Kristinuskon ja kansanuskon suhteesta tarkemmin esimerkiksi Kaarina Kosken artikkelissa täällä: http://www.kasvatus-ja-aika.fi/dokumentit/koski_1001121114.pdf
Pappilassa henkinen kulttuuri on nykyisen papin aikana ollut jopa korostetun tiedemielinen ja uudistushenkinen. Varsinkin kansanlääkintää tunnutaan pidettävän nykyaikaista lääketiedettä vähäisemmässä arvossa, ja maatalouden kehittäminenkin kiinnostaa. Myös uuden Muinaismuistoyhdistyksen toiminnasta kappalainen on niin innostunut, että kutsui tutkimusretkikunnan asumaan kotiinsa – mihin toki vaikutti myös se, että retkikuntaan kuuluu useita vanhoja tuttavia.
Taikauskon lisäksi myös irtolaisuuteen ja siveettömään elämään suhtaudutaan virallisessa kulttuurissa ankarasti niin kirkon kuin kunnanhallituksenkin suunnalta, vaikka jalkapuun kaltaiset häpeärangaistukset on lopetettu jo vuosisadan alkupuolella. Arjessa asenteet ovat kuitenkin sallivampia. Käytännössä moni lapsi syntyy tai ainakin saa alkunsa ennen papin aamenta, ja liikkuvaa elämäntapaa viettävien kulkukauppiaiden tai irtolaisten mukana kulkevia tarinoita ja uutisia saatetaan kuunnella hyvin mielellään. Ja vaikka kuntauudistus siirsi vaivaistenhoidon kirkon harteilta kunnan vastuulle jo pari vuosikymmentä sitten, harjoitetaan pappilassa ja sen torpassa vanhasta muistista mahdollisuuksien mukaan kristillistä laupeutta tarvitsevia kohtaan.
Suomen Muinaismuistoyhdistyksen VIII taidehistoriallinen retkikunta, Pyhämaan vanha kirkko, seinien kuvaohjelmaa kopioidaan, 1902. Suomen Muinaismuistoyhdistyksen arkisto, Museovirasto.
Materiaalinen kulttuuri
Sauvo ja Karuna kuuluvat länsisuomalaiseen peltoviljelyalueeseen, jossa leipäviljan viljely on perinteisesti ollut tärkein elinkeino. Alueella on harjoitettu kaksivuoroviljelyä, jossa maa kylvetään joka toisena vuonna rukiille ja on joka toisena kesannolla. Osalla kesantomaasta viljellään kuitenkin muita ruokakasveja kuten perunaa ja hernettä. Metsä- ja kalataloudella on alueella ollut pienempi rooli, mutta Karunan suurtiloilla ja kartanoilla on myös tuottoisia kalavesiä omistuksessaan. Vaikka tilojen ja talojen määrä on pysynyt melko entisellään 1800-luvun kuluessa, on tilaton väestö kasvanut ja torpparien sekä piikojen, renkien ja mäkitupalaisten määrä on lisääntynyt.
Viimeiset muutaman vuosikymmentä muutokset tuulet ovat kuitenkin puhaltaneet alueella: ensin vanhempien ikäluokkien muistissa vielä elävät nälkävuodet 1868-69 koettelivat kansaa raskaasti tässäkin osassa maata, minkä jälkeen ulkomailta virtaava halpa tuontivilja on tehnyt leipäviljan viljelystä lähes kannattamatonta. Monilla tiloilla onkin keskitytty kehittämään karjataloutta ja erityisesti nautakarjan kasvatusta, minkä vuoksi Sauvoon on perustettu jopa meijeri. Karunassa puolestaan uusi aika näkyy siinä, että kylään on viimeisten kymmenen vuoden aikana kansakoulu ja sen kyljessä toimiva lainakirjasto. Lisäksi perinteisten käsityöläisammattien kuten suutarien, räätälien ja seppien sekä Stenön saaressa harjoitetun laivanrakennuksen rinnalle kuntaan on perustettu tiilitehdas ja avattu maakauppa.
Kappalaisentalon torpassa resurssit maatalousuudistuksiin ovat kuienkin niukanlaiset, ja arki sujuu pitkälti kuten ennenkin – mitä nyt joitakin uudenaikaisia tarvekaluja on hankittu kotitekoisten rinnalle ja vaatteet ommellaan useammin valmiskankaasta kuin kotikutoisesta pellavasta.
Karunan pappila peltojen takana. Bertel Tuomisen valokuva vuodelta 1909. Museovirasto.
Yliopistoelämää
Taidehistoriallisen retkikunnan jäseniä yhdistää opiskelu Keisarillisessa Aleksanterin yliopistossa (nyk. Helsingin yliopisto). Alle on koottu tiivistetysti lainaten pelin kannalta olennaista tietoa Pia Östermanin (nyk. Widén) laatimasta yliopiston historiasivustosta:
http://www.helsinki.fi/yliopistonhistoria/index.htm.
Pelissä näkyvät teemat: Suomen ja suomalaisuuden synty, naisten tulo yliopistolle, suomen kielen asema
Keisarillisen Aleksanterin-Yliopiston (=Helsingin yliopisto) päärakennus nähtynä Nikolainkirkon (=Suurkirkko, Helsingin tuomiokirkko) tasanteelta. Axel Lindahlin valokuva vuodelta 1883. Helsingin kaupunginmuseo.
Yliopiston merkitys ja erityisasema
Turun Akatemia siirtyi Helsinkiin vuonna 1828. Keisari Aleksanteri I nosti yliopiston tuolloin uuteen kukoistukseen perustamalla lukuisia uusia virkoja ja tukien yliopistoa rahallisesti. 1816 alkaen Venäjän keisarikunnan kruununperillinen oli yliopiston kansleri aina vuoteen 1894. Keisarillisella Aleksanterin Yliopistolla oli siis erityisasema; se oli suoraan keisarin alainen, ei alistettu kenraalikuvernöörin ja Senaatin alaiseen hallintojärjestelmään. Yliopiston kansleri oli arvossa korkeampi kuin kenraalikuvernööri. Käytännössä kanslerin virkatehtäviä hoiti Pietarissa vt.
kanslerit, Suomen ministerivaltiosihteerit.
1800- ja 1900-lukujen vaihteessa yliopisto puolusti aktiivisesti Suomen itsehallinnollista asemaa Venäjän toistuvia yhdenmukaistamistoimenpiteitä vastaan. Suomi pyrki eriytymään Venäjästä niin hallinnollisesti, taloudellisesti kuin kulttuurisesti ja tämä koettiin Venäjällä syystäkin vaarallisena separatismina. Yliopiston asema virkamieskunnan koulutuspaikkana teki sen piirissä esitetyistä kriittisistä mielipiteistä erityisen huolestuttavia. Olihan yliopisto myös kansallinen symboli ja huomattavan itsenäinen instituutio Suomessa. Kannanottoja Suomesta omana valtiona, joka oli Venäjän kanssa tasavertainen – ei sille alisteinen, ei voitu suvaita.
Tilanteen kärjistyminen on pelin aikaan alkamassa. Sortovuosiksi kutsuttuna venäläistämisperiodin keskeisiä tapahtumia tulevat olemaan kenraalikuvernööri Bobrikovin murha, Japanin sota ja suurlakko 1905. 1800-luvun lopun jännittyneessä ilmapiirissä tiedetään kenraalikuvernööri Nikolai Bobrikovin menettäneen kärsivällisyytensä yliopiston vastarintaan ja tuohtuneena lausuneen yliopistosta: ”… sehän on valtio valtiossa!”
K. Broschin piirrustuksen mukaan, valokuvaaja. Keisari Aleksanteri III: N Vierailu Helsingissä 7.-10.8.1885. Helsingin kaupunginmuseo.
Opiskelijaliikehdintä
Euroopan hulluna vuonna 1848 levottomuuksia esiintyi kaikkialla Eurooppaa. Suomessa ne ilmenivät ylioppilaiden järjestämänä Flooran-päivän juhlana. Kuuluisassa juhlassa, jossa ensimmäinen Suomen lippu, Ylioppilaskunnan valkoinen leijonalippu liehui ja Maamme-laulu esitettiin ensimmäisen kerran, pidettiin useita suomalaista yhteishenkeä nostattavia puheita.
Kansainvälisesti katsottuna ylioppilailla on Suomessa ollut merkittävä yhteiskunnallinen asema. He ovat aktiivisesti osallistuneet Suomen kulttuuriseen ja poliittiseen elämään ja heidän järjestöillään on ollut maassa suuri vaikutusvalta. Ylioppilaiden korkea status suomalaisessa yhteiskunnassa juontaa juurensa Suomen kansalliseen heräämiseen ja itsenäisyystaisteluun. 1800-luvulla akateeminen nuoriso näki itsensä isänmaan puolesta tehtävän työn etujoukkona ja kansa näki ylioppilaat suunnan näyttäjinä ja mielipiteenluojina; kansakunnan toivona – spes patriae.
Helsingin yliopiston ylioppilaskunta perustettiin jo vuonna 1868 ja virallistettiin 1880. 1800-luvun lopulla perustettiin myös ensimmäiset tieteelliset ja aatteelliset ylioppilasyhdistykset. 1800-luvun alussa eri puolilla Eurooppaa esiintyi yliopistoihin liittyviä levottomuuksia. Nämä olivat autoritaarisen keisarikunnan näkökulmasta erityisen vaarallisia. Tästä syystä Suomen Keisarillisen Aleksanterin yliopiston ylioppilaiden ja professoreiden pienetkin mielenilmaukset tulkittiin Pietarissa demonstraatioina. Niihin puututtiin ankarasti puhuttelujen, erottamisten ja jopa karkotusten muodossa. Valtiovalta reagoi levottomuuksiin myös muilla rajoituksilla; filosofian oppituoli ja osakunnat lakkautettiin anarkismin pesinä 1852. Senaatintorin laidalta kajautettu viesti kuului Pietariin asti, joten professoreiden ja rehtorien oli seurattava tarkkaan ylioppilaiden toimia. Filosofian professuuri palautettiin 1856 ja osakunnat laillistettiin 1868.
Suomen Keisarillisessa Aleksanterin Yliopistossa mielenilmaukset lisääntyivät, mitä lähemmäksi vuosisadan vaihdetta tultiin. Kenraalikuvernööri ja muut viranomaiset valittivat toistuvasti yliopiston professoreiden ja ylioppilaiden käytöksestä.
Ylioppilaiden Juhla Kumtähden Kentällä 13.5.1848. Alex Federleyn piirros vuodelta 1898. Museovirasto.
Kansallinen identiteetti muotoutuu
Missään muualla maailmassa ei yliopistolla ole ollut yhtä keskeistä asemaa kansallisen hengen herättäjänä kuin Suomessa. Suomen Keisarillisesta Aleksanterin Yliopistosta kehittyi 1800-luvulla kansallisen elämän keskus, jossa muodostettiin kuvaa Suomesta, sen historiasta, kulttuurista ja kielestä. Yliopistossa kehitettiin tulevan valtion omakuvaa ja maailmankuvaa; uutta kansallista identiteettiä. Ei ole liioiteltua sanoa, että juuri yliopistolaisten toimesta määriteltiin kansallinen kulttuuri ja isänmaa.
Kun Suomi saavutti autonomisen aseman (1809), 700-vuotiset siteet Ruotsiin purettiin. Venäläisiksi ei Suomessa kuitenkaan haluttu tulla. Saksasta levinneen kansallisuusaatteen innoittamina ryhdyttiin tutkimaan ja kehittämään suomalaisuutta. Filosofinen tiedekunta kantoi päävastuun yliopiston kansallisesta ja ideologisesta sivistystehtävästä. Keskeiset aatteenluojat, filosofit, kuten J. V. Snellman, historioitsijat Z. Topelius, J. L. Runeberg ja G. Z. Yrjö-Koskinen, suomenkielen tutkijat E. Lönnrot, M. A. Castrén ja August Ahlqvist (Oksanen), kirjallisuuden tutkijat, kuten Fr. Cygnaeus sekä folkloristit, kuten Julius Krohn yhdistivät filosofisessa tiedekunnassa voimansa. Yliopiston professoreina heillä oli tärkeä rooli maan poliittisessa keskustelussa ja merkittävä asema nuorison johtohahmoina.
Eräs keskeinen keino vahvistaa suomalaista identiteettiä oli selvittää Suomen kansan historiallinen, ”oma” menneisyys. Professori Elias Lönnrot teki runonkeruumatkoja, joiden tuloksena syntyi Suomen kansalliseepos Kalevala (1835). Se osoitti aikalaisille, että Suomen kansalla oli vanhaa ja arvokasta henkistä kulttuuria ja että sen historia ulottui pitkälle muinaisuuteen. Kalevala käsitettiin heti ilmestymisensä jälkeen muinaiseepokseksi, jollainen ajan romanttisen hengen mukaan jokaisella merkittävän henkisen perinnön omaavalla kansalla oli.
Lönnrot ei ollut ainoa suomalaista menneisyyttä kuvaava yliopiston professori. Myös J. L. Runebergin vuodesta 1853 jatkokertomuksina ilmestynyt Vänrikki Stoolin tarinat –teos esitti Suomen kansan menneisyyden kunniakkaaksi. Historian professori G. Z. Yrjö-Koskisen julkaisu Oppikirja Suomen kansan historiasta (1869-73) tihkui sekin kansallishenkeä. Historian professori Z. Topeliuksen kansallistunteeseen vetoavaa oppikirjaa Boken om vårt land (Maamme kirja) vuodelta 1875 luki suuri osa maan väestöstä usean sukupolven ajan. Suomen kansallista kehitystä tuettiin myös musiikin ja maalaustaiteen avulla. Yliopistolla toimi niin säveltäjiä, kuten Fredrik Pacius, Robert Kajanus ja Jean Sibelius, kuin taiteilijoita kuten Akseli Gallen-Kallela.
J.R. Aspelin. Museovirasto.
Arkeologit, kuten professori J. R. Aspelin tutkivat Suomen kansan alkuperää. Suomen heimojen alkuperästä olivat kiinnostuneita myös kielentutkijat A. J. Sjögren, M. A. Castrén ja A. E. Ahlqvist. Tutkimusmatkoillaan itäisten sukukansojen pariin he perehtyivät Suomen lähikieliin, kuten liivin-, viron-, vatjan-, vepsän ja syrjäänin kieleen.
Yliopistolla Suomen alkuperäiskieleksi julistettu suomenkieli pyrittiin kohottamaan sivistyskieleksi. Suomenkieltä opetti vuodesta 1828 suomenkielen lehtori ja vuodesta 1850 suomenkielen professori. Kun suomenkielen asema vahvistui opetuksessa ja tutkimuksessa se modernisoitui ja sai runsaasti uudissanoja. Virkavallan pyrkimykset vahvistaa venäjänkielen asemaa mm. perustamalla uusia venäjänkielenopetuksen virkoja kariutuivat.
Suomalaisen kansallishengen herätys kosketti myös luonnontieteitä. Suomen maantiede, maaperä, vesistöt, fauna ja floora sekä asukkaat kartoitettiin. Suomen maantieteelliset olosuhteet tulkittiin edullisiksi suomalaisten keskeisten hyvien ja arvokkaiden ominaisuuksien kuten vilpittömyys, vakavuus ja luotettavuus kehittymiselle.
Oikeustieteellisessä tiedekunnassa tehtiin merkittävää työtä kasvatettaessa suuriruhtinaskunnan ensimmäistä juristisukupolvea. Yliopistossa kolutuksensa saaneet juristit omaksuivat myös kansallisen tehtävän varjellen vanhaa Ruotsin aikaisten lakien ja säädösten järjestelmää Venäjältä tehtyjä muutosyrityksiä vastaan. Juristiprofessori J. J. Nordström vahvisti käsitystä Suomen valtioluonteesta pitämillään legendaarisilla luennoilla 1840-luvulla. Nordström puhui ponnekkaasti Suomen ja Venäjän välisestä valtiosopimuksesta ja loi Suomen autonomian käsitteen.
Kansallisaatteen mukaista myönteistä Suomi-kuvaa levitettiin myös maan rajojen ulkopuolelle. Suomea, sen historiaa, kansaa, maantiedettä ja luontoa esitteleviä kirjoja julkaistiin mm. ranskaksi, saksaksi ja englanniksi. Lisättyään näin suomalaisuuden tuntemusta laajalti koti- ja ulkomailla yliopiston professorit ja ylioppilaat keräsivät niin kulttuuri- kuin kansalaisadresseja vahvistaakseen Suomen autonomista asemaa. Usean sukupolven tekemä työ edisti Suomen itsenäistymistä 1917.
Tutkimuksen kehitys
1800-luvulla yliopistotutkimus muuttui kokoelmapainotteisesta tutkimuksesta kokeelliseksi, empiiriseksi ja analyyttiseksi. Yliopiston tieteellistyminen johti erikoistumiseen ja tämän myötä myös uusiin oppiaineisiin. Yliopiston uudet statuutit 1852 edistivät osaltaan tätä kehitystä. Tieteenalojen kehittyessä saatiin maahan yhä enemmän tutkimustietoa ja korkeasti koulutettuja henkilöitä, joista osa hakeutui nopeasti kehittyvän teollisuuden ja valtionhallinnon piirin.
Tieteelliset seurat kokivat todellisen kukoistuksen kauden 1860-luvulta 1890-luvulle. Aikakautena perustettiin 17 uutta tieteellistä seuraa niin juridiikan, kasvatustieteen, matematiikan, arkeologian, filosofian, historian kuin mm. tekniikan, lääketieteen, klassisen filologian ja geologian aloilla. Seurojen jäsenistö koostui valtaosin yliopiston opettajista ja oppilaista.
Marie Tschetschulin. Museovirasto.
Naiset saapuvat yliopistolle
Ajatus naisten yliopisto-opinnoista heräsi eri puolilla Eurooppaa 1800-luvun puolivälissä. 1850-luvun lopulta naisilla oli vapaa kuunteluoikeus Venäjän yliopistoissa. Helsingissä naisilla oli 1870-luvulta alkaen oikeus anoa erillisoikeutta suorittaakseen yliopisto-opintoja. Pelin aikaan naisilla ei vielä ole oikeutta kuulua osakuntiin (se myönnetään 1897) tai suoraa oikeutta opiskeluun (1901).
Ensimmäinen yliopiston matrikkeliin merkitty nainen oli Marie Tschetschulin (1852-1917). Vuonna 1878 Emma Rosina Heikel (1842-1923) valmistui Suomen ensimmäiseksi naislääkäriksi. Emma Irene Åström (1847-1934) suoritti ensimmäisenä filosofian kandidaatin tutkinnon ja promovoitiin ensimmäsenä naisena maisteriksi 1882. Ensimmäinen naistohtori Karolina Eskelin (1867-1936) valmistuu vuonna 1895.